Mikä riittää?

Täytyy olla:

- älykäs

- menestyvä

- taiteellinen

- kaunis

- urheilullinen

- täydellinen

Mutta tahdon vain nukkua.

Vahinko

Ei voi olla totta. Ei voi olla totta eivoiollatotta eivoiollatotta.

Kyllä se voi.

Minulla ei ole kuolemantoiveita: minulla on syntymättömyyden toiveita. Jos en olisi koskaan syntynyt, äiti olisi psykologi. Äiti olisi psykologi eikä pätkätyöläistarjoilijalähihoitaja ja äidillä olisi rahaa eikä äidin tarvitsisi mennä sen miehen luo enää koskaan.
Minä pelkään. Pelkään mitä voi tapahtua. Mitä tahansa voi tapahtua. Enkä minä voi auttaa.

Huomenna käyn pitkällä lenkillä. Tahdon rakentaa kehostani jäntevän suojamuurin.

Hullu

Näen maassa suuren setelipinon. Epäröin hetken ennen kuin noukin rahat käsiini nippu kerrallaan. Minulla on niitä jo sylillinen, kun ne muuttuvat keltaisiksi muistilapuiksi ja leijuvat tuulen mukana pois. Kaikki nauravat minulle.

Ymmärrän olevani hullu.

Juoksen suuressa talossa, juoksen ja etsin jotain joka kuuntelisi minua. Kaikki kävelevät pois, heidän hahmonsa hiipuvat pois ulottuviltani. Löydän jonkun joka kuuntelee aluksi, mutta hänen kasvonsa vääristyvät ja äänensä muuttuu matalaksi ja murisevaksi.

Etsin äitiä. En pääse junaan, vaikka yritän kuinka en pääse. Päädyn hämärään, kolkkoon huoneeseen, jossa on kirstu. Sen päällä lukee "tunteet äitiin - älä avaa". Lähden pois, etsin vielä.

Mikään ei ole todellista. Minä en tiedä mitä tapahtuu. Minä en ymmärrä enää mitään, asiat kasautuvat, lomittuvat, ympärilläni on vain sumua. En voi puhua, en voi huutaa. En pääse koskaan pois.

Vielä painajaisen jälkeenkin olo on outo. Se on ollut koko päivän outo. Epätodellinen. Tuntuu kuin mikään ei olisi totta, ihan kuin kaikki olisi vain pääni sisällä. Nipistän itseäni jatkuvasti varmistaakseni etten ole unessa. Yritän puhua ystävilleni, mutta tuntuu kuin heitä ei olisi olemassa. Säpsähtelen. Pienen yksiöni seinät tuntuvat korkeammilta ja korkeammilta.

Taisin viimein seota.

hetkinen

//26.3.2013: Anteeksi tämä taas. Pelkäsin että Tuukka löytää. Kirjoittelen lisää ja palautan vanhat tekstit takaisin pian :)

Saari

haluan vain rakastaa mut en jaksa nostaa mun luomia

Kipu

Istun tietokoneen ääressä ja yritän syödä ranskalaisia. En saa henkeä.

Olin viime yön Tuukan luona. Aluksi oli ihanaa. Tuukka oli tehnyt yllätyksen. Tuoksukynttilöitä, lempimehua ja lempijukurttia, karkkia, itsetehtyjä hemmottelulahjakortteja, ruusu. Oli ihana olo, pehmeä ja rakastavainen. Mutta sitten pilasin sen.

Sain paniikkikohtauksen. En ymmärrä mistä se tuli. Se ei ollut tavanomainen, ei hengitysvaikeuksia, ei sydämentykytystä. Huomasin vain yhtäkkiä makaavani Tuukan sylissä itkevänä ja tärisevänä luullen tulevani hulluksi. Tuukka halasi ja silitti. Tuukka sanoi vaarallisia sanoja. Mä välitän susta niin paljon ettet tajuakkaan. En ikinä halua satuttaa sua. Rakas. Rakas. Rakas. Työnnän sanat pois yksi kerrallaan.

Minulla ei ole koskaan ollut isää. Onhan minulla juoppoisä ja kaksi enemmän tai vähemmän hullua isäpuolta, mutta ei ole koskaan ollut ketään, joka välittäisi minusta. Siksi Tuukan kanssa on outoa. Pitää totutella. Tuukan välittäminen ja huolenpito tunkeutuu minuun, syvälle jokaisen kuoreni lävitse, se herättää minussa sen herkän pienen osan, jonka piti aikanaan olla rakastettu. Mutta siellä on kipua. Siellä on hylätty, vihainen, surullinen lapsi. Jokainen sana, jokainen silitys ja halaus menee tämän lapsen kautta, herättää sen, herättää kivun. Uskon, että hellyys voi parantaa sen. Mutta nyt, kun kipua on vielä paljon, se voi myös satuttaa enemmän kuin mikään muu.

Mitä enemmän saan rakkautta

sitä enemmän pelkään.

Entä jos katoat?

Uhrille

Itke silmäsi sameaksi

Pure halki nuo punaiset huulet

Huuda äänesi käheäksi

Minä en lähde luoltasi mihinkään

Kanna minut yli pimeän.

Huono olo

Äiti oksentaa vessassa. Minunkin mahassani myllertää ikävästi. Sitä on nyt liikkeellä. Mutta ei, ei, en halua tautia. Miksi juuri minä? Nyt kun kerrankin on pari päivää lomaa. Olen lukenut kirjoituksiin koko kevään kuin hullu, koulunkäynnin oheessa. Tajusin liian myöhään, että kakkosluokan keväällä kirjoittaminen varsinkin minunlaiselleni perfektionistiselle luonteelle on maailman typerin idea.
Helpotusta ei ole luvassa. Kesälomaa en voi pitää kuin viikon tai kaksi, pitää lukea syksyn kirjoituksiin sekä tehdä töitä vuokran maksamiseksi (kuka idiootti keksi, että kesällä ei ole mahdollista saada opintotuen asumislisää?!). Varsinkin englantia pitää harjoitella paljon, minua inhottaa katsoa siitä saamaani kasiriviä todistuksessa. Sen jälkeen kevään kirjoitukset, matikka, äikkä, psykologia. Matikan viisitoista vitun kirjaa.
Olen saanut jotenkuten itselleni vakuutettua, että edes M ei ole maailmanloppu. Mutta mitä jos en saa kirjoituksista yhtä ainuttakaan hyvää arvosanaa? Mitä jos en vain pärjää? Mitä jos saan kuusi ämmää eikä minusta tule ikinä mitään?

Tahdon vain nukkua.

Kuoriudun

Näin taas unta, että olin raskaana.

Odotan kaksospoikia. Pelkään kuollakseni synnytyskipuja. "Mitä luulet, pääsenkö keisarinleikkaukseen", kysyn äidiltä. "Et sinä pääse", äiti vastaa.

Aamulla äiti sanoo, että raskaus unessa tarkoittaa uuden alkua. Toivon, että alku on hyvä.

Äidin luona

Olen käymässä ensimmäistä kertaa äidin uudessa kodissa.

Täällä on mukavaa. Saan nauttia hyvästä ruoasta ja siististä kodista, eikä minun tarvitse tehdä mitään muuta kuin istua sohvalla vilttiin kääriytyneenä. Voin sulkea silmäni ja kuunnella ääniä pikkusiskon ja pikkuveljen leikeistä. Saan puhua äidin kanssa syvällisiä ja halata äitiä, leikkimielisesti kinastella pikkuveljen kanssa. Ennen kaikkea saan vain olla ja nauttia olostani.

Tuukka oli täällä yhden yön, sitten lähti takaisin kotikaupunkiin töihin. Se oli kivaa. Luulen, että Tuukka rakastaa minua enemmän kuin ennen. Pitää kädestä, vetää syliin, pussailee. Puhuu siitä, miten haluaa kanssani Bulgariaan kun valmistun, vaikka siihen on vielä yksi ja puoli vuotta. Ja kun puhumme mökistä josta haaveilen, ja lampaasta ja pihasaunasta, se ei ole enää vain minun mökkini. Se on meidän mökkimme. Illalla kun menemme nukkumaan, Tuukka sanoo: "Hyvää yötä, minä rakastan sinua".

Niin kokonaisvaltaisen, täydellisen, loputtoman hyvä olo.

"Musta tuntuu että sulla on joku salainen blogi"

Näin sanoi poikaystäväni muutama viikko sitten. Tuukka oli nähnyt jo google-tilini, "mikä ihmeen Aurora Strand", se oli jäänyt auki vaikka olen yrittänyt olla huolellinen. Ja menin bloggeriin, piilotin kaikki kirjoitukset, Tuukka ei saa nähdä niitä ei saa. Nyt on mennyt kohta kuukausi, ja toivon että Tuukka on unohtanut koko jutun. Mutta sitä ei koskaan tiedä. Tuntuu vaikealta kirjoittaa tekstiä, joka joskus saattaa päätyä Tuukan silmille, tuntuu kuin pitäisi koko ajan miettiä mitä Tuukka ajattelisi. Tahdon kirjoittaa vapaasti. Mutta ehkä pystyn pian jo unohtamaan sen.

On Tuukka ennenkin nähnyt tekstiäni. Kerran minua pyörrytti, en saanut henkeä, ymmärsin että paniikkikohtaus, itkin ja huusin. Tuukka haki minulle paperipussin ja otti syliin, silitteli ja sanoi ssh, kaikki on hyvin, ei ole mitään hätää. Tuukka vei minut luokseen yöksi. Käperryin sängyn nurkkaan ja kirjoitin monta sivua ajatuksiani suoraan ja kaunistelematta, Tuukka kysyi saisiko nähdä. Epäröin hetken mutta näytin. Tuukka luki, seurasin hänen ilmeitään, mietin pitikö hän minua typeränä hulluna säälittävänä. Sitten hän otti minut syliin taas, suuteli hellästi poskea ja korvaa niin kuin ihania tyttöjä suudellaan. Tuukka oli vakaa ja lämmin ja rauhoittava ja minä pieni, rimpuileva nyytti, joka ei tiedä miten olla rakastettu.

Ehkä olen liian rohkea avatessani blogin uudelleen, ehkä en. Toisaalta, ehkä ei olisi niin kamalaa jos Tuukka useamminkin pääsisi pääni sisälle. Ja ei se, että Tuukka koskaan löytäisi tätä blogia tunnu todennäköiseltä. Toivotaan.

Huuto

Eilen pääsin Tuukan luokse yöksi.

Ilta oli ihanaa. Me juteltiin, höpötettiin, pusuteltiin. Katseltiin telkkaria sängyllä makoillen. Oltiin sylikkäin. Sisäkkäin. Makoilin Tuukan kainalossa ja mietin ettei tämä voi olla totta, kuinka mikään voisi olla näin kaunista, puhdasta ja hyvää? Tuukka kosketti hiuksia, poskea, vatsaa, suuteli huulia. Piti aivan lähellä, halasi tiukasti, ihan kuin olisin maailman ihanin tyttö. Sellainen, josta ei koskaan tahdo päästää irti.

Aikaisin aamulla heräsin huutoon.

Nousin vaistomaisesti istumaan, pidätin hengitystä ja kuuntelin. Huutamista ja kiroilua. Ymmärsin, että en ollut vanhassa kodissa. Huutaja ei ollut isäpuoli. Se oli Tuukka. En ollut koskaan ennen kuullut Tuukan huutavan, enkä olisi voinut kuvitella hänestä lähtevän niin vihaista ääntä. Minun Tuukkani. Se on vain riita, Tuukka on vähän hermostunut jostain, Tuukka ei lyö, mitään pahaa ei tapahdu. En saanut henkeä. Puristin käteni tiukasti tyynyn ympärille ja tunsin kyynelten vierivän poskiani pitkin. Kuulin askelia. Pakotin itseni makuulteni ja vedin peiton pääni yli.

Tuukka tuli takaisin nukkumaan. Hän valitti jotain riitaan liittyvää. Vastailin normaalisti. Vitsailinkin. Hengitä, hengitä, hengitä. Tuukka otti minut kainaloon. Tunsin tukehtuvani.

Huono olo meni vähitellen ohi, ainakin sen verran että sain unen. Me nukuttiin vielä muutama tunti. Näin painajaisia ja heräilin. Aamulla oli oudon tyhjä olo. Tuukka tuntui kaukaiselta, tuskin koskimme toisiimme. Nyt kaikki tuntuu jo melkein tavalliselta. Kai tämä palaa ennalleen.

En enää koskaan halua herätä siihen, että joku huutaa. 

Rakkaudesta

Väsyttää. On liian myöhä olla hereillä. Liian myöhä kirjoittaa mitään järkevää. Silti on tarve taas saada jotain sanottua. Jotain.
Tulin just yhden tutun bileistä kotiin. Mulla on bileiden jälkeen usein epämääräisen surullinen olo. Luulin ennen että se johtuu laskuhumalasta, mutta nyt en oo juonut. En tiedä mistä tää tulee.
Oisin halunnut Tuukan viereen nukkumaan. Kysyin siltä autossa, kun se vei mua kotiin. Se ei halunnut. Ärsytti. Ajattelin: en vastaa Tuukalle enää. Opettelen välittämään Tuukasta vähemmän kuin Tuukka minusta. Halusin: että Tuukka tahtoo nähdä minua aina kun pyydän. Että Tuukka ei enää sano ettei jaksa ettei ehdi että joku toinen kerta. Mutta en voi hallita sitä enää, olen hypännyt, olen luottanut. En voi pysäyttää. En voi lopettaa. Rakastamista.
Kohta Tuukka lähetti viestin. En vastannut. Tuukka lähetti toisen viestin. "Ootko suuttunu mulle kun en tullu yöksi?" Sanoin että en ole. Enkä ollutkaan, olin surullinen. Tuukka pyysi mut huomenna luokseen yöksi. Olen idiootti. Mulla on aivan ihana poikaystävä, ihana rakastava välittävä tasapainoinen miksi sen pitäisi koko ajan todistella että välittää? Miksi en voi rauhoittua, unohtaa pelkoa? Miksi en osaa vain olla ja rakastaa?

Mistä kaikki alkoi

Kaikki alkoi uutenavuotena, mökillä. Karita oli kuvankaunis nainen, jokaisen miehen ihailema. Bilehileen maine oli jäänyt, vaikkei hän enää juossutkaan kapakoissa neljänä iltana viikossa. Oli aikuislukio, haaveet psykologiksi ryhtymisestä. Karita ja Väinö tapasivat baarissa pari viikkoa aikaisemmin, ja päätyivät sattumalta samalle mökille. Karita piti yksinkertaisista, komeista miehistä, mutta Väinössä oli jotain häiritsevää, Väinö oli levoton. Loppujen lopuksi aika ärsyttävä tyyppi.
Oli kohtalon ivaa, kun raskaustesti näytti positiivista. Karita mietti, mietti ja mietti. Abortteja oli takana kolme, eikä Karita halunnut enää yhtään sellaista omalletunnolleen. Hän ei välttämättä enää koskaan tulisi raskaaksi. Ja Karita oli kypsynyt, hän olisi valmis.
Isälle piti kertoa, tietysti. Isä oli kauhuissaan. Väinö otti kaverinsa Ranen mukaan ja he sanoivat abortti. Karita sanoi ei. Pikkuhiljaa Väinökin heltyi ja halusi isäksi, ainakin luulen niin. Väinö ja Karita menivät kihloihin. Maha pyöristyi, pahoinvointi oli hirveää. Ja lopulta tulin minä, Aurora Strand, äidin ja isin pieni koliikkiprinsessa.

Päätän tarinan tähän. Ehkä joskus jatkan sitä eteenpäin. On vielä paljon sanottavaa, vielä monia mutkia matkassa. Sen aika ei kuitenkaan ole nyt, enkä tiedä milloin. Pelkään, että jos kerron liian tarkasti, joku tunnistaa. Ja jotkut asiat ovat kipeitä. Luulen, että nyt on viisaampaa elää tässä hetkessä.