Hullu

Näen maassa suuren setelipinon. Epäröin hetken ennen kuin noukin rahat käsiini nippu kerrallaan. Minulla on niitä jo sylillinen, kun ne muuttuvat keltaisiksi muistilapuiksi ja leijuvat tuulen mukana pois. Kaikki nauravat minulle.

Ymmärrän olevani hullu.

Juoksen suuressa talossa, juoksen ja etsin jotain joka kuuntelisi minua. Kaikki kävelevät pois, heidän hahmonsa hiipuvat pois ulottuviltani. Löydän jonkun joka kuuntelee aluksi, mutta hänen kasvonsa vääristyvät ja äänensä muuttuu matalaksi ja murisevaksi.

Etsin äitiä. En pääse junaan, vaikka yritän kuinka en pääse. Päädyn hämärään, kolkkoon huoneeseen, jossa on kirstu. Sen päällä lukee "tunteet äitiin - älä avaa". Lähden pois, etsin vielä.

Mikään ei ole todellista. Minä en tiedä mitä tapahtuu. Minä en ymmärrä enää mitään, asiat kasautuvat, lomittuvat, ympärilläni on vain sumua. En voi puhua, en voi huutaa. En pääse koskaan pois.

Vielä painajaisen jälkeenkin olo on outo. Se on ollut koko päivän outo. Epätodellinen. Tuntuu kuin mikään ei olisi totta, ihan kuin kaikki olisi vain pääni sisällä. Nipistän itseäni jatkuvasti varmistaakseni etten ole unessa. Yritän puhua ystävilleni, mutta tuntuu kuin heitä ei olisi olemassa. Säpsähtelen. Pienen yksiöni seinät tuntuvat korkeammilta ja korkeammilta.

Taisin viimein seota.