Huuto

Eilen pääsin Tuukan luokse yöksi.

Ilta oli ihanaa. Me juteltiin, höpötettiin, pusuteltiin. Katseltiin telkkaria sängyllä makoillen. Oltiin sylikkäin. Sisäkkäin. Makoilin Tuukan kainalossa ja mietin ettei tämä voi olla totta, kuinka mikään voisi olla näin kaunista, puhdasta ja hyvää? Tuukka kosketti hiuksia, poskea, vatsaa, suuteli huulia. Piti aivan lähellä, halasi tiukasti, ihan kuin olisin maailman ihanin tyttö. Sellainen, josta ei koskaan tahdo päästää irti.

Aikaisin aamulla heräsin huutoon.

Nousin vaistomaisesti istumaan, pidätin hengitystä ja kuuntelin. Huutamista ja kiroilua. Ymmärsin, että en ollut vanhassa kodissa. Huutaja ei ollut isäpuoli. Se oli Tuukka. En ollut koskaan ennen kuullut Tuukan huutavan, enkä olisi voinut kuvitella hänestä lähtevän niin vihaista ääntä. Minun Tuukkani. Se on vain riita, Tuukka on vähän hermostunut jostain, Tuukka ei lyö, mitään pahaa ei tapahdu. En saanut henkeä. Puristin käteni tiukasti tyynyn ympärille ja tunsin kyynelten vierivän poskiani pitkin. Kuulin askelia. Pakotin itseni makuulteni ja vedin peiton pääni yli.

Tuukka tuli takaisin nukkumaan. Hän valitti jotain riitaan liittyvää. Vastailin normaalisti. Vitsailinkin. Hengitä, hengitä, hengitä. Tuukka otti minut kainaloon. Tunsin tukehtuvani.

Huono olo meni vähitellen ohi, ainakin sen verran että sain unen. Me nukuttiin vielä muutama tunti. Näin painajaisia ja heräilin. Aamulla oli oudon tyhjä olo. Tuukka tuntui kaukaiselta, tuskin koskimme toisiimme. Nyt kaikki tuntuu jo melkein tavalliselta. Kai tämä palaa ennalleen.

En enää koskaan halua herätä siihen, että joku huutaa. 

Rakkaudesta

Väsyttää. On liian myöhä olla hereillä. Liian myöhä kirjoittaa mitään järkevää. Silti on tarve taas saada jotain sanottua. Jotain.
Tulin just yhden tutun bileistä kotiin. Mulla on bileiden jälkeen usein epämääräisen surullinen olo. Luulin ennen että se johtuu laskuhumalasta, mutta nyt en oo juonut. En tiedä mistä tää tulee.
Oisin halunnut Tuukan viereen nukkumaan. Kysyin siltä autossa, kun se vei mua kotiin. Se ei halunnut. Ärsytti. Ajattelin: en vastaa Tuukalle enää. Opettelen välittämään Tuukasta vähemmän kuin Tuukka minusta. Halusin: että Tuukka tahtoo nähdä minua aina kun pyydän. Että Tuukka ei enää sano ettei jaksa ettei ehdi että joku toinen kerta. Mutta en voi hallita sitä enää, olen hypännyt, olen luottanut. En voi pysäyttää. En voi lopettaa. Rakastamista.
Kohta Tuukka lähetti viestin. En vastannut. Tuukka lähetti toisen viestin. "Ootko suuttunu mulle kun en tullu yöksi?" Sanoin että en ole. Enkä ollutkaan, olin surullinen. Tuukka pyysi mut huomenna luokseen yöksi. Olen idiootti. Mulla on aivan ihana poikaystävä, ihana rakastava välittävä tasapainoinen miksi sen pitäisi koko ajan todistella että välittää? Miksi en voi rauhoittua, unohtaa pelkoa? Miksi en osaa vain olla ja rakastaa?

Mistä kaikki alkoi

Kaikki alkoi uutenavuotena, mökillä. Karita oli kuvankaunis nainen, jokaisen miehen ihailema. Bilehileen maine oli jäänyt, vaikkei hän enää juossutkaan kapakoissa neljänä iltana viikossa. Oli aikuislukio, haaveet psykologiksi ryhtymisestä. Karita ja Väinö tapasivat baarissa pari viikkoa aikaisemmin, ja päätyivät sattumalta samalle mökille. Karita piti yksinkertaisista, komeista miehistä, mutta Väinössä oli jotain häiritsevää, Väinö oli levoton. Loppujen lopuksi aika ärsyttävä tyyppi.
Oli kohtalon ivaa, kun raskaustesti näytti positiivista. Karita mietti, mietti ja mietti. Abortteja oli takana kolme, eikä Karita halunnut enää yhtään sellaista omalletunnolleen. Hän ei välttämättä enää koskaan tulisi raskaaksi. Ja Karita oli kypsynyt, hän olisi valmis.
Isälle piti kertoa, tietysti. Isä oli kauhuissaan. Väinö otti kaverinsa Ranen mukaan ja he sanoivat abortti. Karita sanoi ei. Pikkuhiljaa Väinökin heltyi ja halusi isäksi, ainakin luulen niin. Väinö ja Karita menivät kihloihin. Maha pyöristyi, pahoinvointi oli hirveää. Ja lopulta tulin minä, Aurora Strand, äidin ja isin pieni koliikkiprinsessa.

Päätän tarinan tähän. Ehkä joskus jatkan sitä eteenpäin. On vielä paljon sanottavaa, vielä monia mutkia matkassa. Sen aika ei kuitenkaan ole nyt, enkä tiedä milloin. Pelkään, että jos kerron liian tarkasti, joku tunnistaa. Ja jotkut asiat ovat kipeitä. Luulen, että nyt on viisaampaa elää tässä hetkessä.