Kipu

Istun tietokoneen ääressä ja yritän syödä ranskalaisia. En saa henkeä.

Olin viime yön Tuukan luona. Aluksi oli ihanaa. Tuukka oli tehnyt yllätyksen. Tuoksukynttilöitä, lempimehua ja lempijukurttia, karkkia, itsetehtyjä hemmottelulahjakortteja, ruusu. Oli ihana olo, pehmeä ja rakastavainen. Mutta sitten pilasin sen.

Sain paniikkikohtauksen. En ymmärrä mistä se tuli. Se ei ollut tavanomainen, ei hengitysvaikeuksia, ei sydämentykytystä. Huomasin vain yhtäkkiä makaavani Tuukan sylissä itkevänä ja tärisevänä luullen tulevani hulluksi. Tuukka halasi ja silitti. Tuukka sanoi vaarallisia sanoja. Mä välitän susta niin paljon ettet tajuakkaan. En ikinä halua satuttaa sua. Rakas. Rakas. Rakas. Työnnän sanat pois yksi kerrallaan.

Minulla ei ole koskaan ollut isää. Onhan minulla juoppoisä ja kaksi enemmän tai vähemmän hullua isäpuolta, mutta ei ole koskaan ollut ketään, joka välittäisi minusta. Siksi Tuukan kanssa on outoa. Pitää totutella. Tuukan välittäminen ja huolenpito tunkeutuu minuun, syvälle jokaisen kuoreni lävitse, se herättää minussa sen herkän pienen osan, jonka piti aikanaan olla rakastettu. Mutta siellä on kipua. Siellä on hylätty, vihainen, surullinen lapsi. Jokainen sana, jokainen silitys ja halaus menee tämän lapsen kautta, herättää sen, herättää kivun. Uskon, että hellyys voi parantaa sen. Mutta nyt, kun kipua on vielä paljon, se voi myös satuttaa enemmän kuin mikään muu.

Mitä enemmän saan rakkautta

sitä enemmän pelkään.

Entä jos katoat?