perjantai 29. maaliskuuta 2013

Hullu



Näen maassa suuren setelipinon. Epäröin hetken ennen kuin noukin rahat käsiini nippu kerrallaan. Minulla on niitä jo sylillinen, kun ne muuttuvat keltaisiksi muistilapuiksi ja leijuvat tuulen mukana pois. Kaikki nauravat minulle.
Ymmärrän olevani hullu.
Juoksen suuressa talossa, juoksen ja etsin jotain joka kuuntelisi minua. Kaikki kävelevät pois, heidän hahmonsa hiipuvat pois ulottuviltani. Löydän jonkun joka kuuntelee aluksi, mutta hänen kasvonsa vääristyvät ja äänensä muuttuu matalaksi ja murisevaksi.
Etsin äitiä. En pääse junaan, vaikka yritän kuinka en pääse. Päädyn hämärään, kolkkoon huoneeseen, jossa on kirstu. Sen päällä lukee "tunteet äitiin - älä avaa". Lähden pois, etsin vielä.
Mikään ei ole todellista. Minä en tiedä mitä tapahtuu. Minä en ymmärrä enää mitään, asiat kasautuvat, lomittuvat, ympärilläni on vain sumua. En voi puhua, en voi huutaa. En pääse koskaan pois.

Vielä painajaisen jälkeenkin olo on outo. Se on ollut koko päivän outo. Epätodellinen. Tuntuu kuin mikään ei olisi totta, ihan kuin kaikki olisi vain pääni sisällä. Nipistän itseäni jatkuvasti varmistaakseni etten ole unessa. Yritän puhua ystävilleni, mutta tuntuu kuin heitä ei olisi olemassa. Säpsähtelen. Pienen yksiöni seinät tuntuvat korkeammilta ja korkeammilta.

Taisin viimein seota.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

hetkinen

//26.3.2013: Anteeksi tämä taas. Pelkäsin että Tuukka löytää. Kirjoittelen lisää ja palautan vanhat tekstit takaisin pian :)

torstai 14. maaliskuuta 2013

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Kipu

Istun tietokoneen ääressä ja yritän syödä ranskalaisia. En saa henkeä.
Olin viime yön Tuukan luona. Aluksi oli ihanaa. Tuukka oli tehnyt yllätyksen. Tuoksukynttilöitä, lempimehua ja lempijukurttia, karkkia, itsetehtyjä hemmottelulahjakortteja, ruusu. Oli ihana olo, pehmeä ja rakastavainen. Mutta sitten pilasin sen.

Sain paniikkikohtauksen. En ymmärrä mistä se tuli. Se ei ollut tavanomainen, ei hengitysvaikeuksia, ei sydämentykytystä. Huomasin vain yhtäkkiä makaavani Tuukan sylissä itkevänä ja tärisevänä luullen tulevani hulluksi. Tuukka halasi ja silitti. Tuukka sanoi vaarallisia sanoja. Mä välitän susta niin paljon ettet tajuakkaan. En ikinä halua satuttaa sua. Rakas. Rakas. Rakas. Työnnän sanat pois yksi kerrallaan.

Minulla ei ole koskaan ollut isää. Onhan minulla juoppoisä ja kaksi enemmän tai vähemmän hullua isäpuolta, mutta ei ole koskaan ollut ketään, joka välittäisi minusta. Siksi Tuukan kanssa on outoa. Pitää totutella. Tuukan välittäminen ja huolenpito tunkeutuu minuun, syvälle jokaisen kuoreni lävitse, se herättää minussa sen herkän pienen osan, jonka piti aikanaan olla rakastettu. Mutta siellä on kipua. Siellä on hylätty, vihainen, surullinen lapsi. Jokainen sana, jokainen silitys ja halaus menee tämän lapsen kautta, herättää sen, herättää kivun. Uskon, että hellyys voi parantaa sen. Mutta nyt, kun kipua on vielä paljon, se voi myös satuttaa enemmän kuin mikään muu.

Mitä enemmän saan rakkautta
sitä enemmän pelkään.
Entä jos katoat?

Uhrille



Itke silmäsi sameaksi
Pure halki nuo punaiset huulet
Huuda äänesi käheäksi
Minä en lähde luoltasi mihinkään


Kanna minut yli pimeän.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Huono olo


Äiti oksentaa vessassa. Minunkin mahassani myllertää ikävästi. Sitä on nyt liikkeellä. Mutta ei, ei, en halua tautia. Miksi juuri minä? Nyt kun kerrankin on pari päivää lomaa. Olen lukenut kirjoituksiin koko kevään kuin hullu, koulunkäynnin oheessa. Tajusin liian myöhään, että kakkosluokan keväällä kirjoittaminen varsinkin minunlaiselleni perfektionistiselle luonteelle on maailman typerin idea.
Helpotusta ei ole luvassa. Kesälomaa en voi pitää kuin viikon tai kaksi, pitää lukea syksyn kirjoituksiin sekä tehdä töitä vuokran maksamiseksi (kuka idiootti keksi, että kesällä ei ole mahdollista saada opintotuen asumislisää?!). Varsinkin englantia pitää harjoitella paljon, minua inhottaa katsoa siitä saamaani kasiriviä todistuksessa. Sen jälkeen kevään kirjoitukset, matikka, äikkä, psykologia. Matikan viisitoista vitun kirjaa.
Olen saanut jotenkuten itselleni vakuutettua, että edes M ei ole maailmanloppu. Mutta mitä jos en saa kirjoituksista yhtä ainuttakaan hyvää arvosanaa? Mitä jos en vain pärjää? Mitä jos saan kuusi ämmää eikä minusta tule ikinä mitään?

Tahdon vain nukkua.

Kuoriudun


Näin taas unta, että olin raskaana.

Odotan kaksospoikia. Pelkään kuollakseni synnytyskipuja. "Mitä luulet, pääsenkö keisarinleikkaukseen", kysyn äidiltä. "Et sinä pääse", äiti vastaa.

Aamulla äiti sanoo, että raskaus unessa tarkoittaa uuden alkua. Toivon, että alku on hyvä.

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Äidin luona

Olen käymässä ensimmäistä kertaa äidin uudessa kodissa.

Täällä on mukavaa. Saan nauttia hyvästä ruoasta ja siististä kodista, eikä minun tarvitse tehdä mitään muuta kuin istua sohvalla vilttiin kääriytyneenä. Voin sulkea silmäni ja kuunnella ääniä pikkusiskon ja pikkuveljen leikeistä. Saan puhua äidin kanssa syvällisiä ja halata äitiä, leikkimielisesti kinastella pikkuveljen kanssa. Ennen kaikkea saan vain olla ja nauttia olostani.

Tuukka oli täällä yhden yön, sitten lähti takaisin kotikaupunkiin töihin. Se oli kivaa. Luulen, että Tuukka rakastaa minua enemmän kuin ennen. Pitää kädestä, vetää syliin, pussailee. Puhuu siitä, miten haluaa kanssani Bulgariaan kun valmistun, vaikka siihen on vielä yksi ja puoli vuotta. Ja kun puhumme mökistä josta haaveilen, ja lampaasta ja pihasaunasta, se ei ole enää vain minun mökkini. Se on meidän mökkimme. Illalla kun menemme nukkumaan, Tuukka sanoo: "Hyvää yötä, minä rakastan sinua".

Niin kokonaisvaltaisen, täydellisen, loputtoman hyvä olo.