"Musta tuntuu että sulla on joku salainen blogi"

Näin sanoi poikaystäväni muutama viikko sitten. Tuukka oli nähnyt jo google-tilini, "mikä ihmeen Aurora Strand", se oli jäänyt auki vaikka olen yrittänyt olla huolellinen. Ja menin bloggeriin, piilotin kaikki kirjoitukset, Tuukka ei saa nähdä niitä ei saa. Nyt on mennyt kohta kuukausi, ja toivon että Tuukka on unohtanut koko jutun. Mutta sitä ei koskaan tiedä. Tuntuu vaikealta kirjoittaa tekstiä, joka joskus saattaa päätyä Tuukan silmille, tuntuu kuin pitäisi koko ajan miettiä mitä Tuukka ajattelisi. Tahdon kirjoittaa vapaasti. Mutta ehkä pystyn pian jo unohtamaan sen.

On Tuukka ennenkin nähnyt tekstiäni. Kerran minua pyörrytti, en saanut henkeä, ymmärsin että paniikkikohtaus, itkin ja huusin. Tuukka haki minulle paperipussin ja otti syliin, silitteli ja sanoi ssh, kaikki on hyvin, ei ole mitään hätää. Tuukka vei minut luokseen yöksi. Käperryin sängyn nurkkaan ja kirjoitin monta sivua ajatuksiani suoraan ja kaunistelematta, Tuukka kysyi saisiko nähdä. Epäröin hetken mutta näytin. Tuukka luki, seurasin hänen ilmeitään, mietin pitikö hän minua typeränä hulluna säälittävänä. Sitten hän otti minut syliin taas, suuteli hellästi poskea ja korvaa niin kuin ihania tyttöjä suudellaan. Tuukka oli vakaa ja lämmin ja rauhoittava ja minä pieni, rimpuileva nyytti, joka ei tiedä miten olla rakastettu.

Ehkä olen liian rohkea avatessani blogin uudelleen, ehkä en. Toisaalta, ehkä ei olisi niin kamalaa jos Tuukka useamminkin pääsisi pääni sisälle. Ja ei se, että Tuukka koskaan löytäisi tätä blogia tunnu todennäköiseltä. Toivotaan.