Eilen pääsin Tuukan luokse yöksi.
Ilta oli ihanaa. Me juteltiin, höpötettiin, pusuteltiin. Katseltiin telkkaria sängyllä makoillen. Oltiin sylikkäin. Sisäkkäin. Makoilin Tuukan kainalossa ja mietin ettei tämä voi olla totta, kuinka mikään voisi olla näin kaunista, puhdasta ja hyvää? Tuukka kosketti hiuksia, poskea, vatsaa, suuteli huulia. Piti aivan lähellä, halasi tiukasti, ihan kuin olisin maailman ihanin tyttö. Sellainen, josta ei koskaan tahdo päästää irti.
Aikaisin aamulla heräsin huutoon.
Nousin vaistomaisesti istumaan, pidätin hengitystä ja kuuntelin. Huutamista ja kiroilua. Ymmärsin, että en ollut vanhassa kodissa. Huutaja ei ollut isäpuoli. Se oli Tuukka. En ollut koskaan ennen kuullut Tuukan huutavan, enkä olisi voinut kuvitella hänestä lähtevän niin vihaista ääntä. Minun Tuukkani. Se on vain riita, Tuukka on vähän hermostunut jostain, Tuukka ei lyö, mitään pahaa ei tapahdu. En saanut henkeä. Puristin käteni tiukasti tyynyn ympärille ja tunsin kyynelten vierivän poskiani pitkin. Kuulin askelia. Pakotin itseni makuulteni ja vedin peiton pääni yli.
Tuukka tuli takaisin nukkumaan. Hän valitti jotain riitaan liittyvää. Vastailin normaalisti. Vitsailinkin. Hengitä, hengitä, hengitä. Tuukka otti minut kainaloon. Tunsin tukehtuvani.
Huono olo meni vähitellen ohi, ainakin sen verran että sain unen. Me nukuttiin vielä muutama tunti. Näin painajaisia ja heräilin. Aamulla oli oudon tyhjä olo. Tuukka tuntui kaukaiselta, tuskin koskimme toisiimme. Nyt kaikki tuntuu jo melkein tavalliselta. Kai tämä palaa ennalleen.
En enää koskaan halua herätä siihen, että joku huutaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti